|
|
|
|
|
|
|
|
JUHANI PELTONEN
12.5.1941 –25.2.1998
Juhani Peltonen työskenteli kouluvuosinaan 1956-1959 kesät merimiehenä. Hän pääsi ylioppilaaksi
Keravan yhteiskoulusta 1961 ja opiskeli 1962-1965 Helsingin yliopistossa estetiikkaa sekä
nykyiskansain kirjallisuutta ja taidehistoriaa. Vuodesta 1964 lähtien Peltonen on toiminut
päätoimisesti kirjailijana.
"Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti
liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän
kaaokseen", sanoo kirjailija nimeltä Pienpelto Juhani Peltosen novellikokoelmassa The End (1976).
Pohjavireeltään raskasmielinen, perimmältään romanttinen taiteilijan ohjelma sopii Peltosen koko
tuotantoon, mutta aina se saa vastapainokseen hänen toisen ominaispiirteensä: ehtymättömän
kielellisen keksinnän ja iloittelun.
Ensimmäiset runokokoelmat Ihmisiät (1964) ja Oudot minät (1966) Peltonen kirjoitti
epäkuusikymmenlukulaisesti hiukan ohutta, romanttista ja estetisoivaa runoa. Vuoden 1967 kokoelmassa
Felix Navitan etu- ja takaraivo Peltonen näytti toisen minänsä, leikkimielisen kielitaiturin,
joka kirjoittaa "tunnelmarunoutta", "huliganismeja" ja "surpoetiikkaa subsäkein". Peltosen molemmat
minät viihtyvät rinnan kokoelmissa Kesken asumisen (1968) ja Pitkää, omalaatuista rykimistä (1974),
jotka sisältävät sekä hiljaisia pikkurunoja että satiirisia kielinokkeluuksia. Kokoelmissa Välimatkakirja
(1984) ja Näköisveistos ruumiskirstusta (1987) hauskuus vähenee ja apeudentunnot lisääntyvät
Prosaistina Peltonen aloitti unenomaisin ja mielikuvituksellisin kääntein etenevien novellien kokoelmalla
Vedenalainen melodia (1965). Salomo ja Ursula (1967) on traagisesti päättyvä rakkausromaani: Salomo jää
auton alle ja Ursula tekee itsemurhan. Kolme (1969) on avioliittoromaani taidemaalari Rusko Palatsista
ja hänen vaimostaan Sonjasta, joka rakastuu varakkaaseen liikemieheen; veritekoihin päättyy tämäkin
romaani.
Peltosen hulvattomin teos Elmo (1978) on suomalaiskansallista urheiluhulluutta parodioiva romaani
urheiluseura Kainalniemen Hikeä edustavasta urheilun ihmemiehestä, joka hallitsee ylivoimaisesti
niin Derwangan kesäkisoja kuin Andien talvikisojakin. Urheilullisen ilonpidon lomassa kulkee
kuitenkin lyyrinen tarina herkästä Elmosta, joka on kiinnostunut omenanviljelystä ja
kirkkoarkkitehtuurista. Surrealistiseksi lopuksi Elmo katoaa avaruuteen
Elmon ensimmäisistä versioista Peltonen rakenteli kaksi kuunnelmaa, joista "Elmo – Urheilija" oli
voittaa arvostetun Prix Italia –palkinnon, jääden toiseksi vain yhden äänen erolla. Tämä radiodraama
on esitetty ainakin Australiassa, Espanjassa, Irlannissa, Italiassa, Itävallassa, entisessä
Jugoslaviassa, Ruotsissa, takavuosien Tsekkoslovakiassa ja Saksan Liittotasavallassa. Romaanissa
Jumalan kuopus (1980) Peltosen parodian kohteena ovat mm. suomalainen elämäntapa ja kansallistunne,
kliseinen käsitys Jumalasta ja kaikkinaiset ennakkoluulot. Iloisin suru (1986) kertoo Viluvaaran
vt. kirkkoherra Sauli Rekelästä, jonka elämänsynkeyttä lievittää vain läheinen suhde
yksitoistavuotiaaseen Aleksi-poikaan.
Iloisin suru –romaanin uskottiin jopa tuovan Peltoselle Finlandia-kirjapalkinnon. Taiteilija Juice
Leskinen sanoi haastattelussaan 1986 palkinnon kuuluvan ehdottomasti Lopella asuvalle kirjailija Juhani
Peltoselle hänen teoksestaan Iloisin suru.
Yhteisnide Kohti maailman sydäntä (1979) sisältää niminäytelmän lisäksi näytelmät Suomen Leijona (1970),
Jatkojen aika (1969) ja Päivän sankari (1968). Aarne Kinnusen tiivistelmän mukaan Peltonen kuvaa näytelmissään
"porvariston eli hyvinvoivan keskiluokan juopottelua, oksentelua ja muuta vapaa-ajan viettoa".
Pakinoitsija Juhani Peltonen on myös hyvin tunnettu. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu eri lehdissä mm.
nimimerkillä Arvid Klevö ja J.U. Mala.
MUITA TEOKSIA: Surunapit 1965, Perimmäisten ammattien äärellä 1968, Norjasta ostettu posliinitonttu 1971,
Semmoinen karhu 1973, Valaan merkkejä 1973, Maanääreen viinitarhurit 1975, Elmo, urheilija 1977, Metsästys
joulun alla 1977, Elmo – muu maailma 1978, Valittu runous 1977 (runoja vuosilta1964-1976), Natalian kanssa
1981 (koirapakinoita), Islanninhevosia, rakkaani 1982, Metsästys joulun alla 1987 (valitut kertomukset),
Puisto jouluksi 1990, Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä 1991.
Helsingin Sanomat Lauantaina 28. helmikuuta 1998:
KUOLLEET: KIRJAILIJA JUHANI PELTONEN
Suuri sanojen rakastaja
Monipuolinen kirjailija Juhani Peltonen kuoli viime keskiviikko-iltana 25. helmikuuta äkilliseen
sairauskohtaukseen kotonaan Lopella. Hän oli syntynyt 12. toukokuuta 1941 Helsingissä.
Kirjailijaksi Peltonen varttui varhain, 23-vuotiaana, kun romanttisesti mytologisoiva runokokoelma
Ihmisiät ilmestyi. Opinnot Helsingin yliopistossa jäivät kesken, kuten opinahjon muullakin "hermeettisellä
jengillä".
Ehdoton väriläiskä
Suomen kirjallisuudessa
Mutta sitäkin lukeneempi mies Peltosesta tuli. Venäläisistä klassikoista läheisimpiä taisivat olla
Tshehov ja Gogol, joiden lyyristä tunnelmointia, viipyilevää melankoliaa sekä toisaalta riemullista kekseliäisyyttä,
myös absurdisuutta, voi jopa pitää hänen oman tuotantonsa henkisenä kotimaana.
Niinpä Peltonen oli ehdoton väriläiskä Suomen kirjallisuudessa. Uutta tekniikkaa vierastaneen sanojen
rakastajan kirjoituskoneesta lähti kaikkiaan noin 40 teosta. Nuoruuden runot saivat pian seurakseen novelleja,
romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja omintakeisia lehtitekstejä.
Parhaiten suuri yleisö muistaa hänet vuoden 1978 romaanista Elmo sekä sen monet kerrat toistetusta
kuunnelmaversiosta. Ilo ja suru yhdistyvät siinä jakamattomaksi kokonaisuudeksi, kuten Peltosella usein,
kun mietiskelevä kaunosielu joutuu urheiluhullujen suomalaisten kansallissankariksi. Samalla syntyy
urheiluselostuksen huikeinta parodiaa kautta aikain: verbaalivirtuoositeettia ja kansallistunnetta voi
sekä nauraa että kunnioittaa.
Elämän yksityiskohtien
hillittömät rikkaudet
Surkuhupaisuus näyttäytyy vakavammissa kehyksissä Peltosen ehkä kunnianhimoisimmin rönsyilevässä romaanissa
Valaan merkkejä (1973). Sen päähenkilö on hyvin ihanteellinen, mutta silti voimaton poliittisen, kaupallisen ja
sotilaallisen hirmuvallan kourissa. Vähintään yhtä ihanteellisia ja vähäväkisiä ovat nuoret rakkauden paimentolaiset
romaanissa Salomo ja Ursula (1966).
Peltosen teoksissa ihmisen perusikävä irrottaa otettaan kielellisen keksinnän ja arkisesti erikoisten faktojen
kautta. Olemassaolon ehdot saattavat uuvuttaa, mutta elämän yksityiskohdissa piilee hillittömiä rikkauksia. Niille
Peltosella jos kenellä oli silmää. Harrastuksikseen hän nimesi "mietiskelyn, linnut munineen, merenkulun ilmiöt".
Asiatietojen tarkkuudesta saati lauseiden hiomisesta Peltonen ei tinkinyt koskaan. Viimeisen novellikokoelman Puisto
jouluksi (1990) nimikertomuksen ensimmäistä lausetta hän viimeisteli peräti puoli vuotta.
Lukijan näkökulmasta Peltosen kirjailijakuvaan kuuluu myös ilmiömäinen nopeus, tekihän mies Suomen vikkelimpiä
novelleja, viidentoista sekunnin mittaisia. Runossakaan niinkin monisyisen seikan kuin Maamme täsmentämiseen ei
tarvittu monta sanaa: "Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli." Kompasäkeitä Peltonen tarjoili
kokoelmassa Felix Navitan etu- ja takaraivo (1967).
Tihentämisen kyky huipentuu Peltosen kehittämissä erisnimissä, joiden sävy vaihtelee herkästä hulluttelevaan,
kulloinkin viittauksen kohteena olevan kokonaisuuden mukaan. Kotikutoinen urheiluaatteellisuutemme esimerkiksi
tiivistyy Elmon seuran nimessä: Kainalniemen hiki.
Viimeinenteos testamenttina
Peltosen kirjallista testamenttia voi etsiä hänen viimeisestä teoksestaan, romaanista Kuolemansairauteen
rinnastettava syli-ikävä (1991). Se perustuu 1970-luvun lopun kuunnelmaan ja näytelmään Kohti maailman sydäntä, jossa toisistaan ottavat mittaa pyhien arvojen nimissä riehuva militarismi ja hiljaiseen nautiskeluun taipuva ihmisrakkaus - tai laajemmin: laumapäisyys ja yksilöllisyys.
Lauma teutaroi minne isänmaa ja Jumala käskevät, kun taas tunteitaan kuuntelevat yksilöt lähtevät taipaleelle kohti maailman sydäntä, joka "sykkinee siellä, missä sen löytymiseen uskovat vähintäin kaksi ihmistä liikkuvatkaan".
Sieltä, jostakin mystisen kynnyksen takaa tänne, järjettömään ja ajoittain raskasmieliseen maailmaan kantautuu nuotteja, jotka lohduttavat merkillisesti.
Valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha Juhani Peltoselle myönnettiin 1986 ja Pro Finlandia -mitali 1989.
Lauantaina 28. helmikuuta 1998
ANTTI MAJANDER / Helsingin Sanomat
|
|
|
|
|
|
|