|
|
|
|
|
|
|
|
PUHEET 2001: Anto Leikola
Juhani Peltosen muistoksi Anto Leikola 12.5.2001, Loppi
”RUHTINATAR Tula Jerovna & RUHTINAS, yleisoppinut, teennäinen varamaaherra sekä omatekoisen prinssin
(joka on hän itse) yksityiskirjuri ynnä nöyrätön palvelija Ivan Jormanovits MALOPOJEV järjestävät
Lantaan kuvernementissa, Korsovon piirikunnassa sijaisevalle ’Jasnaja Orrela’ nimisellä,
yleismaailmallisarkkitehtuurista kilparumentelua vastustavalla maatilallaan, jalopuutarhoissaan '
sekä muinaisen synagogan puumateriaalista ammoin pystytetyn päärakennuksensa kummitteluun taipuvaisissa
saleissa LASTEN TAPAHTUMAN…”
Tähän tapaan alkoi juhlallinen kutsukirje, joka tähtäsi kesäkuun kolmantena päivänä 1978 Korsossa
pidettyyn ikimuistoiseen puutarhajuhlaan. Kutsussa edellytettiin lisäksi ”todellinen veitikka
silmä- sekä luonnonoikkuisen muissakin kulmissa tuomaan vinoasennossa rakennusosia tuliliemestä
ynnä avotulivalkoviinistä mitä huolellisimman analyysin alla valmistettuun juomaan”.
Asuksi mainittiin ”valhepuku, elonmerkit”, ja kutsukirjeen oikeassa alalaidassa oli merkintä
”Tilaisuus luultavasti peruutetaan. Siitä enemmän lehdissä 4.6. kuluvaa vuotta.”
Jostain merkillisestä syystä tilaisuutta ei peruutettu, onneksi, sillä ohjelma oli sekä runsas että
arvokas. Mitä tunnepitoisinta taidemusiikkia turhitta eleittä esitti duo ”Kahleeton Tonava” eli
suurmusiikkimiehet Pjotr Paajanov sekä Timofei Rainesevski, nimimerkki ”Tuntematon” puolestaan
lausui nokturnoisia kohtalorunoja, ja Professori, Genius h.c. Pantelei Kaskipuroffin osana oli
esittää individuaalisia meditaatioita suusoittimilla. Iltapäivän kohokohtana oli epäilemättä otsikko
”Suomen Tasavallan Ruhtinas puhuu”, mitä seurasi otsikko ”Suomen Tasavallan Ruhtinas lopettaa pyynnöstä
puheensa”. Lopuksi oli tarjolla ”ennennäkemättömiä koreografioita kokolattiamattoisella tanssipermannolla
salaisten kuiskausten koetellessa korvia Kristoforos Njurmin orkesterin taatessa tahdin”.
Vaikka tapahtumasta on vasta kolmekolmatta vuotta, en enää muista mitä Tasavallan Ruhtinas tilaisuudessa
puhui, en myöskään miten hän pyynnöstä lopetti puheensa. Sen sijaan muistan, että juuri tuohon
tilaisuuteen vein Juhani Peltoselle tuliaisiksi kaksi yliopiston eläintieteen laitoksen kehitysfysiologian
laboratorion akvaariohuoneesta pomomaani aksolotlia – jokainenhan tuntee tuon alkuaan meksikolaisen
mustanpuhuvan sammakkoeläimen, jota myös pidetään maamyyräsalamanterin neoteenisena muotona – jotka
sitten löysivät tiensä jo saman vuoden syksyllä kirjana ilmestyneeseen ja voittokulkunsa aloittaneeseen
”Elmoon”. Tulin seuraavana keväänä kirjoittaneeksi tapauksesta uutisen Indianan yliopiston professorin
George M. Malacinskin julkaisemaan ”Axolotl Newsletteriin”, ja näin Juhani Peltosen ja Elmon nimet
levisivät aksolotlinkasvattajien tietoisuuteen ympäri maailmaa. Kirjoitukseni lopuksi saatoin hieman
haikeasti todeta, että kirjailijan puutarha on joutunut paikallisen byrokratian tuhoamaksi, ja toinen
aksolotleistakin on kuollut, mutta niiden neoteeniset sielut ovat singonneet kirjallisen kuolemattomuuteen
”Elmon” myötä.
Juhani Peltonen oli puutarhajuhlien aikaan kolmenkymmenenseitemän vuoden ikäinen. Tänään hän täyttäisi
kuusikymmentä. Matka on ollut pitkä, mutta minusta tuntuu siltä että hän oli, niin kuin meistä useimmat,
jo tuolloin saavuttanut perusolemuksensa, joka ei ajan myötä – onneksi – sanottavasti muuttunut. Hän
aloitti kirjailijauransa lyyrikkona, jatkoi sitten kuunnelmilla ja kertomuksilla ja julkaisi ensimmäisen
romaaninsa, alkuaan televisiodraamana julkistuneen ”Salomon ja Ursulan” 1967. Etenkin näytelmät ”Suomen
Leijona” ja ”Kohti maailman sydäntä” tekivät häntä tunnetuksi 1960- ja 1970-luvuilla, mutta tietenkin
vasta ”Elmo”, alkuaan radiokuunnelman muodossa, oli hänen varsinainen läpimurtonsa suuren yleisön
tietoisuuteen. Merkittävää kyllä, myös kriitikot suhtautuivat positiivisesti tähän menestysteokseen.
Korsosta Lopelle muuttaneena Peltonen jatkoi kirjailijantyötään, ja 1990-luvulle tultaessa nidosten
määrä oli noussut kolmannelle kymmenelle. Hän saattoi keskittyä kenties omimpaan alaansa, pitkiin
novelleihin ja julkaisi jatkuvasti myös lyriikkaa. Runokokoelmien nimistä tuli legendaarisia: ”Felix
Navitan etu- ja takaraivo”, ”Kesken asumisen”, ”Pitkää, omalaatuista rykimistä”, ”Välimatkakirja” ja
vihdoin ”Näköveistos ruumiskirstusta”. Vielä 1990-luvun puolella Peltonen julkaisi
proosateoksen ”Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä”, joka nimeään myöten palautui näytelmän
”Kohti maailman sydäntä” kuvioihin. En malta tässä olla lainaamatta Sesse Koiviston muutaman vuoden
takaista kirjaa ”Kevät tuli elokuussa”, kirjaa hylätyksi jäämisestä, erosta ja uudesta rakkaudesta:
”Nukuimme jääkylmän vielä kiukaattoman saunan lauteilla, ja iltaisin luin vuoteessa kynttilänvalossa
Juhani Peltosen kirjaa Kuolemansairauteen rinnastettavissa oleva syli-ikävä ja nautin siitä. Palelin
varmaan yhtä paljon kuin kirjassa sotavankeuteen Venäjälle matkalla olevat Suomen sodan ruotsalaiset
upseerit ja tunsin eläväni miltei samanlaisissa oloissa. Votka kyllä puuttui.”
Peltosella oli jatkuvasti oma uskollinen lukijakuntansa, mutta – ”Elmoa” lukuun ottamatta – todella
suuren yleisön kirjailijaa hänestä ei tullut. Eikä ihme: Peltosen tekstien lukeminen ja uskaltaisinko
sanoa niiden ymmärtäminen vaatii lukijalta melko paljon. Tiettyä älykkyyttä, rakkautta sanoihin ja kieleen
yleensäkin, jonkin verran kirjallista ja muutakin sivistystä, ehkä myös herkkyyttä, kykyä tajuta
ristiriitaisuutta, tuskaa ja iloa yhtaikaa. Suotta ei erään hänen kirjansa nimenä ollut ”Iloisin suru”.
Kirjallisista valtavirtauksista Peltonen jäi onnekseen sivuun, sillä hänellä oli ollut oma linjansa jo
pitkään, eikä hän koskaan kuulunut niihin joiden mielestä taidetta on tehtävä yhdellä vuosikymmenellä
yhdellä ja toisella vuosikymmenellä toisella tavalla.
Kun puhun Peltosen tekstien sivistysvaativuudesta, tarkoitan etenkin hänen monenlaisia alluusioitaan klassiseen kirjallisuuteen, niin kotimaiseen kuin ulkomaiseenkin, varsinkin venäläiseen. Joku voisi puhua intertekstuaalisuudesta, metatekstuaalisuudesta tai kontekstuaalisuuden metamorfooseista – Juhani Peltosen kaltainen verbalisti voisi löytää enemmänkin attribuutteja, jopa niin paljon että alkaisimme epäillä, onko hän tosissaan vai ei. Kun ”Elmo käänteli ruokalistaa kuin iankaikkisenaikainen Tuttemui lippalakkiaan”, on muistettava Topeliuksen satua Tuttemuista, ja kun samalla sivulla ”jokaisella, Elmollakin, oli vähintään yhtä meluisaa kuin ruustinnalla, jolta unohtui voisormi suuhun” , vertaus on assosioitava Tauno Koskelan 1972 ilmestyneeseen raumalaisjuttukokoelmaan ”Pruustinnald jäi voisorm suuhu ja muuta merkillistä Kanalin kahden puolen”. Helpompaa on epäilemättä ymmärtää, miksi Vuoreijan linnoituskaupungissa oli nähtävänä muun muassa ”onkivapoja hankkinut juureva ukko” – olihan Aleksis Kiven Nummisuutareissa viulunsoittaja Teemun isän epiteettinä juuri ”juureva ukko”. Ja saatanpa ounastella, että ”Maailman sydämen” ja ”Syli-ikävän” kapteeni Värnhjelm olisi lainannut nimensä ja arvonsa Anni Swanin ”Tottisalmen perillisen” kapteeni Värnhjelmiltä, varsinkin kun eräässä Peltosen runossa jo aikaisemmin ollut selkeä viittaus Anni Swanin kertomuksiin. Kun Juhani Peltosesta on kysymys, kaikki on mahdollista. Välttämätöntä näiden alluusioiden tunnistaminen ei tietenkään ole, mutta niiden tajuaminen antaa Peltosen lukijalle ylimääräisen nautinnon; itse jäin miettimään, mitä yhteyttä oli sillä että fregatti ”Enterpriseä” komensi kapteeni Rudolphi vuonna 1832 ja sillä että juuri vuonna 1832 suomalainen Alexander von Nordmann, sittemmin Aleksanterin –yliopiston eläintieteen professori, julkaisi Berliinissä professori Rudolphin johdolla klassisen tutkielmansa ”Mikrogaphische Beiträge zur Naturgeshichte der wirbellosen Thiere” , jonka ansiosta hän sai professuurin Richelieun lyseosta Odessasta. Ehkä yhteyttä ei ollut lainkaan; mutta Juhani Peltosen tämä yhteensattuma olisi innostanut pitkiin ja hilpeisiin pohdiskeluihin. Ei ole kuitenkaan unohdettava muunlaisiakaan kulttuurilaahuksia, Kai Laitisen sanontaa käyttääkseni. Esimerkiksi lintuja Peltonen tunsi ja harrasti aktiivisesti. Kun ”Elmo muisti elävästi omalaatuisella kosiomatkallaan kuulemansa äänet ”rreek-rreek – rreek-rreek” , jotka olivat siis kuuluneet ruisrääkälle, luultavasti Kainalniemen viimeiselle”, kuvauksella antaa syvyyttä tieto siitä että ruisrääkkä – jonka ääntä ei kukaan sen kerran kuullut voi unohtaa – on maassamme jatkuvasti harvinaistunut, ja nykyään kokenutkin luonnonharrastaja saattaa päästä kuulemaan sen vain onnellisen sattuman ansiosta.
Rakkaus venäläisiin klassikoihin nousi suorastaan Peltosen tavaramerkiksi. Kukapa ei muistaisi Elmon haaveita pihkovalaisista sipulikirkoista ja monesta muusta. Jäljitettyä Peltosen harrastus ei suinkaan ollut vaan pikemminkin luovaa hengenheimolaisuutta – vai olisiko käytettävä Goethen sanontaa vaaliheimolaisuutta, sillä eräin osin tässä oli myös tietoista valintaa. Anton Tsehoviin häntä yhdisti surumielisyys, nostalgia, tunne ihmisen voimattomuudesta; mutta on toki muistettava että niin Anton Pavlovits kuin Ivan Jormanovits olivat myös humoristeja, jopa huikeita humoristeja, ja jos Tsehov oli paljon velkaa Gogolille niin sitä oli myös Peltonen. Peltonen niin kuin Gogolkin osasi paisuttelun taidon, fantisoimisen aina absurdismiin saakka: monumentaalisin ilmaus tästä oli tietenkin Elmo, joka ei vain yltänyt maailmanmestariksi kaikissa mahdollisissa lajeissa ja voittanut jalkapalossa koko muuta maailmaa vaan sai koti-Suomessa nimityksen ei vain ministeriksi vaan myös arkkipiispaksi ja suuramiraaliksi! Joskus tuntuu siltä että ”Elmo” kokonaisuudessaan oli Juhani Peltosen mahtavin silmänkääntötemppu: hän ei tyytynyt satirisoimaan esimerkiksi pelkästään armeijaa ja kirkkoa vaan parodioi myös urheiluinnostusta ja varsinkin urheiluhulluutta – mutta Suomen urheiluhullu kansa otti hänet tosissaan! Sillä yhtä tärkeitä ja paljon tärkeämpiäkin kuin mielettömät urheilusuorituksen olivat Elmolle omenapuiden kauneus, pohjaton rakkaus ja saavuttamattoman kaipuu. Elmo ihaili akslotlien neoteenista täydellisyyttä; mutta eikö neoteeninen täydellisyys jo itsessään ole contradictio in adiectum? Neoteniahan on pysyvästi toukka-asteelle jäämistä, siis itse asiassa tiettyä täydellistymisen puutetta, aikuistumattomuutta, ja sellaisena se on ilmiö jota on arveltu ratkaisevan tärkeäksi siinä ihmistymisprosessissa, jonka kantaisämme kävivät läpi kaksi tai kolme tai viisi miljoonaa vuotta sitten. Ihminen ja aivan erityisesti taiteilija tai muu luova persoona, on ikuinen lapsi ja siten se mistä runoilija kauniisti sanoo: ”Ja ihmistenhän kesken enimmän on ihminen”. Siinä piilee hänen neoteeninen täydellisyytensä.
Viime kädessä Juhani Peltosen teemat sekä lyriikassa että proosassa olivat niitä joista pohjimmiltaan kaikki taide nousee: rakkaus ja kuolema. Molemmat olivat hänellä harvinaisen paljaina esillä, samoin kuin kolmas taiteen ydinelementti, kaipaus kauneuteen. On kirjailijoita, jotka ovat pohjimmiltaan tarinankertojia, elämän kuvaajia, maailman järjestäjiä, joiden persoonallisuus ilmenee heidän aiheenvalinnassaan ja tyylissään, mutta on toisia joiden tuotanto nousee suoremmin heistä itsestään ja jotka tarinoitakin kertoessaan tai henkilöitä kuvatessaan luovat niitä omasta sielustaan. Juhani Peltonen kuului epäilemättä jälkimmäiseen lajiin. Ne jännitteet, jotka tekevät hänen teksteistään monin paikoin kipeitä, jopa ahdistavia, asuivat hänen omassa vaivatussa sielussaan, käyttääkseni pietististä puhetapaa. Ne nousevat miltei pelottavina näkyviin jo hänen kirjojensa nimissä: ” Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä” on kuin huuto Edvard Munchin maalauksessa ”Puisto jouluksi” luo yhtä kuvaamattoman haikeaa tunnelmaa kuin jotkut Hugo Simbergin maalaukset – on syytä panna merkille, että Elmo naamioitui pariinkin kertaan haavoittuneeksi enkeliksi -, ja ”Näköisveistos ruumiskirstusta” kertoo kaikessa makaaberiudessaankin viestin tietystä lannistumattomuudesta kuoleman edessä, naurusta vasten manalaisen partaa. Romantikko voisi nimittää Peltosen tuotannon pohjavirettä maailmantuskaksi – muistaen että Peltonen itse oli romantikko mitä suurimmassa määrässä – mutta ehkä oikeampi ilmaus olisi elämänmurhe. Se nousi niin syvältä, että siihen ei ollut mitään ratkaisua, ja kuitenkin juuri se antoi hänen taiteelleen sen omimman lumovoiman. Juhani Peltonen oli eräässä mielessä kuin Don Quijote, vaeltava ritari, joka olisi halunnut maalata kilpeensä murheellisen hahmon. Miten sanoikaan Kierkegaard: ”Runoilija on onneton ihminen, jonka huulet ovat siten muodostuneet, että kun itku ja tuska puristuvat niiden kautta esiin, ne kuulostavat ihanalta musiikilta.” Mutta vastapainoksi on lainattava Albert Camusia, hänen johtopäätöstään Sisyfos- myytistä: ”Kaikesta huolimatta Sisyfos on ajateltava onnelliseksi.” Olipa taiteilijan elämänmurhe miten syvä tahansa, taidetta luodessaan hän on onnellinen. Se mitä Juhani Peltonen kirjoitti syntyi onnellisen, sillä hetkellä onnellisen ja olkoonkin että vain hetkittäin onnellisen ihmisen kynästä. Hän uskalsi ottaa ”Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä” – teoksensa motoksi ruhtinas Ivan Jormanovits Malopoljevin toteamuksen: ”Onnistuin tallettamaan hetken, joka oli kokonainen maailma, ei kuvitelma eikä painajainen kuten muu aika.” Juhani rakasti luontoa ja eläimiä ja hänellä oli tukenaan rakastava ja ymmärtävä perhe, mitä kaikille luoville neroille ei ole suotu. Hän ei ollut tarpeeton ihminen, käyttääkseni suuren venäläisen kirjallisuuden luomaa sanontaa.
Juhani Peltonen asui, kuten tunnettua, elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta, kolmanneksen ihmisiästään, Lopella, ja olen ymmärtänyt että lähdettyään Korsosta hän todella omaksi Lopen kotiseudukseen. Ilmiselvästi hän viihtyi täällä ja hän pyrki myös antamaan oman panoksensa seudun hyväksi – muistan itsekin kerran vierailleeni hänen pyynnöstään puhumassa Lopen kirjastossa. Vain kolme vuotta sitten olimme saattamassa häntä hänen viimeiselle matkalleen Lopen hautausmaalla, jonne nyt on kohonnut hänen hautamuistomerkkinsä. Mutta hänen muistonsa elää muutenkin ja sen on elettävä myös vastaisuudessakin. Hänen luomassaan kirjallisuudessa, niin runoissa, näytelmissä kuin romaaneissakin, riittää tutkittavaa ja kommentoitavaa, eikä hän tule hetikään tyhjiin ammennetuksi. Iisalmella on Aho-päivänsä, Kotkalla on Pekkas-akatemiansa, Vironlahdella pidetään Saarikoski-seminaareja. Eikö Lopelle soveltuisi Peltos-akatemia, jonka tunnuksina olisivat itsestään selvänä alati kukkiva omenapuu sekä Pyhän Jermolain Lumituiskuun Katoamisen Muistokirkon ellei sitten Ruhtinas Ivan Jormanovits Malopoljevin uskosta toiseen siirtymisen vinon erakkokirkon korkeuksiin kurkottavan pihkovalaistyylisen tornin siropiirteinen sipuli?
Takaisin
|
|
|
|
|
|
|